Kirjoitan tätä syyskuun lopulla, ja on se aika vuodesta, jolloin uskoaan tunnustavia kristittyjä kutsutaan Jerusalemiin osoittamaan solidaarisuutta Israelin valtiolle. Kymmenen vuotta sitten olisin lähtenyt mukaan, jos vain olisin voinut. Enää en lähtisi.
Israelin valtio syntyi vuonna 1948 juutalaisten kansallistunteen heräämisen ja kymmenien vuosien määrätietoisen valtionrakennustyön tuloksena. Holokausti kaikessa karmeudessaan avasi historiallisen ikkunan. Siionismi ammensi ihanteensa sosialismista ja piti esikuvanaan maallistuneita eurooppalaisia valtioita. Koska Jumala ei ollut auttanut liittonsa kansaa Euroopan teurastuskentillä, ei Häntä tarvittu luvatun maan haltuunotossakaan. Homma hoidettiin omin käsin, väkivalloin. Hurskaat juutalaiset seurasivat kauhistuneina, kun siionistit toteuttivat kaikkien juutalaisten vuosituhantisen haaveen. He pitivät sitä jumalanpilkkana, sillä he odottivat Kirjoitusten lupaukset kirjaimellisesti toteuttavaa Messiasta. Hän perustaisi vanhurskauden ja rauhan kuningaskunnan, teokratian. Tulikin sekulaari monipuoluedemokratia, korruptio, militarismi, sodat ja apartheid.
Kristityllä maailmalla oli holokaustin aiheuttama moraalinen krapula, syystäkin. Kuinka Jumala – kuinka me – saatoimmme sallia kaiken tuon tuhon, erityisesti liiton kansan tuhon? Kun kidutettu sitten nousi ja riisti itselleen tilan, oli sen vaikutus omalletunnollemme sama kuin ryypyllä aamukrapulaan. Kirjoituksista merkitystä etsivät havahtuivat: eikö tämä olekin osoitus siitä, että Jumala kuitenkin hallitsee? Eikö siellä Vanhassa Testamentissa luvatakin, että liiton kansa saa vielä luvatun maansa?
Faktat sopivasti valiten Israelista hahmottui lupausten täyttymys ja kouriintuntuva osoitus Jumalan todellisuudesta. Se oli merkki, jota oli kaivattu, uskon vahvistus ja sinetti, sehän oli lopultakin siinä! Vaikka se ei tullutkaan tavalla, joka Kirjoituksissa oli kerrottu, vaikka se ei tullutkaan historian sellaisella hetkellä, joka oli kuvailtu, vaikka se ei tuottanutkaan rauhaa, jonka sen oli luvattu tuottavan. Sitä kuitenkin epätoivoisesti tarvittiin todisteeksi sinnikkäästi piilottelevan Jumalan todellisuudesta.
Juutalaisille siionisteille Jumala on yhä edelleen yhdentekevä: he ovat kiinnostuneet vain turvapaikasta, omasta linnoitetusta maastaan, jonka he ovat verellä ostaneet. Se, että Jumala olisi sen heille ehdoitta luvannut, kelpaa toki ateistillekin heidän joukossaan. Hurskaat juutalaiset yhä odottavat Messiaansa tulevan siten ja silloin, kuin Kirjoituksissa lukee, ja vasta sitten perustavan kuningaskuntansa. Kristityille siionisteille Israelin valtio on todiste Jumalan uskollisuudesta lupauksilleen ja – tarkoitushakuisesti tulkittujen – profetioiden toteutuma. Siksi se on pyhä ja oikeassa, siksi ei pahuus voi siihen tarttua.
Palestiinalaiset ja heidän ahdinkonsa? Sekä kristityt että juutalaiset siionistit toivoisivat heidän jotenkin katoavan kartalta. On kauhistuttavaa, että siihen suuntaan poliittinen tilanne näyttääkin olevan liukumassa.
Mikä merkitys kristittyjen lehtimajanjuhlilla sitten on? Tulevaisuuden vaihtoehdot – erityisesti paestiinalaisongelmaan – ovat toinen toistaan synkkäsävyisempiä. Kaikki saatavissa oleva tuki on Israelin hallinnolle tarpeen, jopa meiltä uskonnollisilta hihhuleilta. Varsinkin, jos meillä on poliittista vaikutusvaltaa omissa maissamme. Israel saattaa alkaa ammentaa kansallista yhtenäisyyttä uskonnosta, kuten moni muukin maa. Hyvä keino ostaa siionismiskeptisten hurskaiden tuki voisi olla vaikkapa temppelin rakentaminen? Sellainen hanke voittaisi joukoittain noviiseja kristittyjenkin joukosta, joka jo nyt karkeloi ja laulaa ylistystä lehtimajanjuhlilla.
Jeesus kutsui seuraamaan, kantamaan iestään, tekemään hyvää, rakastamaan jopa vihollista. En löydä Hänen ja apostoliensa opetuksesta jaettakaan, jolla voi perustella minkään nationalistisen politiikan kannattamista tai ihmisten rasistista erottelemista. Jumala ei rakenna valtakuntaansa väkivaltakoneistojen avulla. Jos en malta odottaa, että Hän toteuttaa lupauksensa ajallaan ja tavallaan, minulle käy kuin Moosesta vuorelta odottavalle Israelin heimolle: päädyn tanssimaan juhlahumussa kultaisen vasikan ympärille.
Ja vaikka se tuntuisikin niin luonnolliselta, kauniilta ja hyvältä, onko se oikein? Se on kuin seksi ilman sitoutumista tai väärän kumppanin kanssa. Vanhan Testamentin sanoin – uskottomuutta, aviorikos.
